Kirjoituksia kellarista

Kirjoituksia kellarista

18. marraskuuta 2016

Something's wrong with the world today

Tekisi mieli lopullisesti lyödä hanskat tiskiin, kun kuuntelee uutisia ja seuraa maailman aina vain hullummaksi käyvää menoa. Kaikki ihmisoikeusrikkomukset, sodat ja vääryydet koskettavat minua syvästi ja tunnen itseni suunnattoman turhautuneeksi ja voimattomaksi. En tiedä mitä tehdä. Maailmanparantaja minussa kiehuu vähintään kerran viikossa, useamminkin. Inho epäoikeudenmukaisuutta kohtaan on minussa tiukassa.

Aamulla hampaita pestessäni ja jälleen kerran lohduttomia uutisia Syyriasta kuullessani mietin, että tänäänkin monissa savimajoissa, kabineteissa ja pilvenpiirtäjissä istuu komitea, kenraali tai diktaattori, joka tekee päätöksen kohteen tai ihmisten tuhoamisesta. Joku mutisee itsekseen ja asentaa vapaaehtoisesti itseensä pommivyön tehdäkseen attentaatin, tehdäkseen "statementin".

Viime kuussa vietetiin työpaikallani YK:n päivää, jolloin eri puolilta maailmaa saapuneet opiskelijamme esittelivät kotimaitaan maistattamalla ruokia, pitämällä omia kansallispukujaan sekä esittämällä esim. lauluja tai tanssia. Oli hienoa katseltavaa ja koettavaa. Esiintymispaikalla, oppilaitoksemme aulassa, ei näkynyt uskontojen välinen kuilu tai kansojen välinen viha, pelkkä ylpeys omista juurista, tavoista ja taidoista. Kaikkien esityksille taputettiin, osalle jopa hurrattiin. Esityksiä seuratessani mietin, mitä itse esittäisin, jos joutuisin jättämään Suomeni ja karkaamaan muualle. En osaa sanoa, ehkä lurauttaisin Kuoppamäen ikonisen "Sininen tai valkoinen". Tai ehkä vain istuisin kyynelsilmin hiljaisella käytävällä, kuten eräs mies ko. päivänä.

Oma arkeni on kovin toisenlainen. Saan käydä rauhassa töissä, kaupassa, lenkillä, ravintoloissa. Minun ei tarvitse vilkuilla olkani yli tai pelätä, että olen tarkka-ampujan tähtäimessä. Trumpin valinta presidentiksi tosin on heilauttanut ajatuksia Amerikan ihmemaasta negatiiviseen suuntaan ja myönnetään - pieni huoli pienen Suomen asemasta on noussut rasittamaan jo ennestään aiheesta rasittuneita aivojani.

Tosiasia on, että maailma ei tosiaankaan ole kaikille samanlainen ja -arvoinen tai edes reilu, mutta toivoa ei saa heittää. Aina voi itse yrittää toimia oikein, lohduttaa se tai ei. Ja aina on muistettava myös, miten hyvä maa Suomi monessa suhteessa on - paitsi meidän syntyperäisten - myös tänne muualta tulleiden mielestä. On vain eri asia, osoitammeko sitä kohtaan kunnioitusta vai emme.
Peace!

7. toukokuuta 2016

Lemmikeistä ja niiden tärkeydestä

Olen tammikuusta 2016 asti toiminut vapaaehtoistyössä Suomen vanhimmassa eläinsuojeluyhdistyksessä, TESY:ssä (Turun eläinsuojeluyhdistys). TESY kaipasi lisäkäsiä toimintaansa, ja hakemukseni hyväksyttiin. Perehdytyksen jälkeen olen saanut käydä hoitolalla hoitamassa eläimiä. Omaa sydäntäni lähellä ovat luonnollisesti koirat, vaikkakaan en pane pahakseni kissanpentujen sosiaalistamistakaan. Pieniä pörrökasoja!

Minulla on vapaaehtoistyön myötä vaitiolovelvollisuus, mutta avaan nyt kuitenkin vähän tätä "työtä", joka ei työltä tunnu. Kyse on ajankäytöstä, ja sehän on vain järjestelykysymys. 

Omat Basset Houndini
Jane 1992-2005 (oik.)
ja Wilma 1994-2004.
Ensimmäinen kerta hoitolalla jännitti. Apunani oli kuitenkin vanha konkari Laura. Rauhallinen ja mukava ihminen. Sydän paikallaan. Vanhassa koirahoitolassa Kurrapolulla kaikilla elämimillä oli helvetilliset oltavat. Nyt on modernit ja ajanmukaiset tilat, jotka on helppo pitää puhtaana ja siisteinä. 

En ole laskenut, montako kertaa olen käynyt koiria lenkittämässä, mutta ainakin muutamana viikonloppuna ja parina arki-iltana. Kaikkien koirien taustasta ei ole tietoa, siruttomista karkulaisista ei tiedetä edes nimiä. Koko tänä aikana vain yksi koirista on ollut sellainen, josta minulle sanottiin, että "älä laita sormia häkkiin". Kohtaloistaan huolimatta kaikki ovat olleet suunnattoman ystävällisiä ja luonnollisesti seurankipeitä. Olen iloinen, kun kesken lenkin jokainen heistä katsoo minuun kiittäen ja ehkä hieman hymyillen. Kaikki, jotka koskaan ovat koiran omistaneet, tietävät mitä tarkoitan.Vaikkakin sydämeni väistämättä joka kerta hoitolalta lähtiessäni itkee verikyyneliä, päällimmäinen tunne on ilo, että olen voinut tarjota karvaturreille hetken seurassani ulkoillen ja leikkien.

En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miksi joku vapaaehtoisesti luopuu lemmikistään, oli tämä sitten nuori tai vanha. Koira on äärimmäisen sosiaalinen ja miellyttämishaluinen eläin. Se antaa turvaa ja huolehtii. Se pystyy aistimaan vaarat sisällä ja ulkona, se toimii aktiivisesti. Se haluaa palvella, aina ja kaikkialla. Toisissa roduissa nämä piirteet on jalostettu vielä hallitsevimmiksi luonteenpiirteiksi.

Hankkiessaan koiraa ihmiset näkevät söpöjä pentuja, pieniä. Silloin se virhe yleensä tehdäänkin, söpöyden perusteella.
Mutta koiran omistajalla säät eivät voi määritellä viedäänkö koira ulos. Kipeänä mennään lääkäriin. Ruokitaan säännöllisesti ja huolehditaan, että aina on puhdasta vettä saatavilla. Osoitetaan kodissa oma nukkumapaikka, joka usein on koirille myös turvapaikka. Annetaan myös omaa aikaa, kuten ihmisetkin toisinaan tarvitsevat, ja toisaalta vietetään aikaa yhdessä, valitaan rodulle ominaisia harrasteita ja aktiviteetteja. Harjataan, madotetaan ja leikataan säännöllisesti kynnet. Pidetään perheenjäsenenä. Kunnioitetaan. Mielestäni ihan perusasioita, joita jokainen itseään kunnioittava ihminen noudattaa myös lasten suhteen. Silti nämä yksinkertaiset asiat tuntuvat toisinaan niin ylivoimaisilta. Maalaisjärki tuntuu kadonneen, samoin ymmärrys omista kyvyistä ja elämäntilanteen arvioinnista.

Olin tänäänkin lenkittämässä ja leikittämässä koiria muutaman tunnin. Sää oli upea, koirilla riitti nähtävää - linnut, kissat, pörriäiset.
Viimeisenä tarhassa juoksuttamani "lempeä panssarivaunu" päätti kesken kaiken pulahtaa saaviin päätä myöden, ihan vain vähän vilvoitellakseen! Nauroin katketakseni, hän aisti iloni ja teki saman uudelleen. "Katomua, katomua, katomua!" Sen jälkeen litimärkänä palloa suussaan mussuttaen viereeni pörräämään. Vaatteeni kastuivat, kenkäni kurastuivat, mutta aivan sama - ihana hassu karvakuono todellakin pelasti päiväni ja sai entistäkin paremmalle tuulelle. Häkissä loikoilin hetken hänen vieressään ja silittelin. Toivon sydämestäni, että hän saa uuden, oman kodin, jossa hän saa luvan kanssa pelleillä sydämensä kyllyydestä!

Suosittelen tätä - tai mitä tahansa vapaaehtoistyötä - aivan kaikille. Se todellakin antaa enemmän kuin ottaa. Auttaminen on melko hieno laji.

26. marraskuuta 2015

Elämä on unelmaa, vai miten se nyt oli

Isän kuolinpäivästä tulee huomenna klo 6:30 kuluneeksi vuosi. Vain puoli tuntia aiemmin oli pyytänyt yöhoitajaa laittamaan radion kovemmalle, koska tykkäsi kuunnella musiikkia. Haluan uskoa, että lähdön hetkellä soi joku hyvä jazzbiisi. Tai joku Olavi Virran klassikko. Että kohtasi heti äidin ja pääsivät tanssimaan.

Isän nopeasta kuolemasta lähtien - diagnoosista kuolemaan 2,5 viikkoa - olen ollut herkkänä ihmisten sairaskertomuksille. Olen kuullut ikäisteni tai jopa itseäni nuorempien sairastuvan vakavasti tai menehtyneen äkillisesti, olen todistanut syövän ja kasvainten uusiutumista lähipiirissäni ja kuullut karmaisevia tarinoita sairaalaan vastoin omaa tahtoaan jumiutuneista ihmisistä. Ja entä sitten tämä: sinkkuna pitkään viihtynyt nainen oli tavannut elämänsä miehen, mennyt naimisiin ja saanut lapsen - ja vain viiden vuoden kuluttua tästä jäänyt leskeksi.

Täytän helmikuussa 50 vuotta. Parikymppinen Taru olisi sitä mieltä, että olen ikäloppu, vanha raakki. Itse en enää ajattele niin, vaikkakin jollain tasolla vanheneminen pelottaa. Putouksen Alli Kaattori sanoi viime lauantaina, että häntä ei pelota kuin kaksi asiaa: valomerkki ja vaihdevuodet. Siinä ne on aika lailla kiteytettynä omatkin pelkoni. Vaihdevuodet siksi, että pelkään tulevani ihan mahdottomaksi kuuma-kylmä-aaltohirviöksi ja valomerkki siksi, että nytkö ne bileet jo loppuvat. Kun olen juuri vasta päässyt alkuun. Ymmärrän tietysti, että tavasta, jolla vanhenen, päätän yksinomaan minä. Toivon todella, että voin vielä paljon vanhempana edelleen raahautua suosikkibändien keikoille vaikkapa kummilasten kanssa. Pukeutua vanhaan nahkarotsiin (mahdunko siihen enää silloin?) ja tunkea reitevät kinttuni pillifarkkuihin ja kirjaviin maihinnousukenkiin tai korkkareihin ja moshata täysillä, vaikka hiukset todennäköisesti ovat entistä lyhyemmät.
Vakavasti puhuen toivon, että pysyn terveenä ja järjissäni.

Eilen näin sattumalta dokkarin, jossa 63-vuotias, varhaisella iällä kaapista tullut nainen oli ajautunut metamfetamiinikierteeseen, koska perhe ei hyväksynyt hänen homoseksuaalisuuttaan. Hänellä oli kumppani, joka kuitenkin menehtyi. Siitä alkoi ikänaisen alamäki. Perhe, joka oli hänet hylännyt, rakasti häntä kuitenkin ja puuttui tilanteeseen (jenkkien termi on "intervention") ja halusi hänet hoitoon. Oltuaan kolme kuukautta selvin päin tämä harmaatukkainen nainen oli muuttunut niin fyysisesti kuin psyykkisestikin täysin toiseksi ihmiseksi. Vielä sen ikäisenäkin hän sanoi, että hänellä on toivoa. Että hänellä on unelmia.

Konkreettisesti tajusin, että kumpikaan ei ole iästä kiinni. Jos 12- ja 63-vuotias kykenevät unelmoimaan, mikä estää meitä muita? Oli pakko kysyä itseltäni kykenenkö itse enää unelmoimaan. 

On torstai-ilta ja olen tunti sitten tullut ratsastamasta. En ole laskenut tallilla vietettyjä tunteja, koska ne eivät tunnu missään. Ratsastuksen aloittaminen oli yksi unelmani, harrastus, jonka halusin aloittaa. Kaikki alkoi hienosti ja ehkäpä suhtauduin siihen liian kevyesti. Ehkäpä kaikki se, mitä sitten tapahtui, oli mun kohtalo. Kaikesta huolimatta ensimmäistä kertaa en heittänyt pyyhettä kehään, vaikka joka kerta tallille mennessäni olin kauhuissani. Nyt huomaan unelmoivani tulevani paremmaksi ratsastajaksi. Paremmaksi eläintenkäsittelijäksi, kärsivällisemmäksi. Paremmaksi puolisoksi, ystäväksi, kummiksi. Paremmaksi ihmiseksi.

Ei mielestäni kauhean huonoja tavoitteita. Loppuelämä niissä varmaan menee, mutta mikäs kiire minulla tässä on.

11. syyskuuta 2015

Vuosipäivä lähestyy

Valon määrä vähenee vääjäämättä. Syksy tekee tuloaan, vaikka nyt iskikin väliaikainen intiaanikesä. Hienoa, että lämpöä riitti edes koko elokuun ja nyt vähän syyskuussakin. Kesäloma oli muuten hieno, mutta kelit olivat aivan hanurista.

Pian koittaa monia merkittäviä vuosipäiviä. Tänään 11.9. on hääpäivä, järjestyksessään 11. Sunnuntaina tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin ratsastuksen vuosikymmenten tauon jälkeen yhdessä Mia-Marin kanssa. 8.11. putosin pahasti suoraan päälleni Albin selästä. Lievä aivotärähdys ja koko selkä kramppiin pariksi päiväksi. Ja pelko.

Ja 9.11. on vuosi siitä, kun isä joutui sairaalaan ja kuoli 2,5 viikkoa myöhemmin 27.11. akuuttiin leukemiaan. Sen pituinen se.

Viikko sitten sirottelin isän tuhkat mereen. Case closed siltä osin, mutta surutyö ja uuteen arkeen totuttautuminen tuskin loppuu koskaan. Myös äidin menetys v. 2008 nousi jälleen pintaan isän poismenon myötä. 

Alkuvuosi meni kuin sumussa ja suorittamisessa. En elänyt enkä surrut, toimin kuin robotti, jotta saisin asiat kuntoon ja jotenkin hoidettua. Jotenkin aina sisimmässäni tiesin, että isä lähtisi juuri tolla tavalla: nopeasti, rytinällä, ilman puhettakaan kuolemasta tai kuolemisesta.

Perunkirjoituksen jälkeen juutuin kolmen a:n luokkaan: alavire, alakulo, alisuorittaminen. Toisinaan nauroin, vaikka ei yhtään naurattanut. Toisinaan itkin niin, etten seuraavana päivänä voinut lähteä ovesta ulos turvonneiden silmien takia. Liikunta väheni, motivaatio suli.

Nyt kaikki on jo paremmin, tai ainakin tuntuu siltä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen pysähtynyt kuuntelemaan vain ja ainoastaan itseäni. Olen saanut paljon tukea, neuvoja ja ratkaisuehdotuksia. Niistä olen jauhanut itselleni sopivan ratkaisun. Minun tapani toimia.

Olen iloinen, että helvetillisestä pelostani huolimatta ostin Friskalan ratsutallin alkeiskurssin, vaikken sitä edes aikonut ostaa. Se oli todellinen vahinko-ostos. Sisukkaasti silti joka kerta tallille raahauduin, harjasin, satuloin ja suitsin Gastonin tärisevin käsin lähes paskat housussa. Joka kerta nousin satulaan ja joka kerta olen siellä pysynyt. Kerran vahingossa laukannut, sen jälkeen joka tuntia ravia hioen.

Olen voittanut pelkoni eikä se niin pahalta ole tuntunut. Kenties olen vahvistunut ihmisenä. Muuttunut ainakin olen, se on selvää. Eikä se tähän lopu.

2. elokuuta 2014

Kesäloma lusittu - mitä opin siitä?

On lauantai 2.8., kun kirjoitan tätä. Heräsin ensimmäistä kertaa kuuden jälkeen, mutta en halunnut vielä nousta. Luin kirjaa ja seuraavaksi avasinkin silmäni 11:25. Pääasia, että sain nukuttua kunnolla toisen yön putkeen. Viime viikkojen kuumuus on kieltämättä verottanut unia. Maanantaina kello kuitenkin pärähtää taas 05:30, treeniaamuina vielä aiemmin. Siinä sitä taas saa reaaliteetit haltuun, kun maanantaina keittelee puuroa itselleen ja tekee pari leipää. Mutta mitäs niistä, arki on vielä 1,5 päivän päässä. Vielä ehdin nauttia kiiretttömyydestä täysin rinnoin.

En muista, milloin olisin viettänyt näin rentouttavaa kesälomaa. Juhannuksen jälkeisen viikon olin vatsa kipeänä. Epäilen sen johtuvan liiallisesta syömisestä ja myös juomisesta normaaliin arkeen nähden. Olo hellitti pikkuhiljaa, mutta väsynyt kyllä olin. En ole vuosiin nukkunut puoleen päivään, ei ole ollenkaan tapaistani. Yleensähän olen se maailman ärsyttävin aamukukkuja, joka olettaa kaikilla muillakin olevan nälkä kuuden aikaan aamulla ja olevan samassa vireystilassa kuin itsekin. En kuitenkaan siitä huolestunut, koin väsymyksen olevan ihan luonnollista rankan työvuoden jälkeen. Sillä sitä se oli.

Varsinaisesti kesälomani on onnistunut, koska
  • se oli minulle sopivan pitkä, 6 vkoa. En ole ajatellut töitä, unohtanut lähes salasanatkin.
  • olen hyvässä ja pahassa unohtanut kaikki normaaliarkeeni kuuluvat rutiinit ja "säännöt".
  • olen saanut tehdä kaikkea, mitä olen halunnut. Suurin kiitos kuuluu Rikulle, joka toivottavasti on myös itse ehtinyt nauttia kesästä. Yrittäjällä se ei aina ole niin helppoa, on oltava aina saatavilla.
  • olen pohdiskellut kaikenlaisia asioita, mutta en otsa rypyssä. Hassua, miten kaikki alkaa loksahtaa paikalleen, kun antaa piutpaut kaikelle.
  • olen nauttinut yksinäisyydestä. Niin sosiaalinen eläin kuin normaalisti olenkin, olen pitänyt myös osittaista some-lomaa, mitä nyt päivittänyt joitakin kuvia Instagrammiin keikoilta ja matkoiltani. 

Kiitän kaikkia lomaani tavalla tai toisella osallistuneita.
Ja jos joku nyt vielä jaksaa lukea, alla vähän selostusta eri tapahtumista lomani aikana.

Ruisrock 2014

Oma kesäni alkoi virallisesti Ruisrockista, jossa olin siis hieman töissä. Silloin alkoivat myös nämä ihana helteet.
Ruisrockissa hommani oli olla LähiTapiola Varsinais-Suomen silmät festareilla ja taltioida tunnelmia ja tapahtumia alueelta, varsinkin LähiTapiolan pisteeltä. Homma meni mielestäni hyvin ja pystyin nauttimaan ohessa myös musiikista täysillä. Entisaikojen Ruisrockiin nykyisessä on se ero, että ennen mentiin rantalavan eteen piknikpeiton kanssa ja pysyttiin siinä koko päivä. Nyt täytyy vaeltaa lavojen väliä, mikäli haluaa nähdä kaikki haluamansa bändit. Olisi pitänyt olla askelmittari mukana, sillä kolmen päivän aikana tuli kyllä talsittua melkoisesti. Siitä huolimatta vuosien jälkeen hieno kokemus ja taisi tulla yleisöennätyskin: 93 000 kävijää kolmen päivän aikana. Omat musiikilliset kokokohtani olivat kovassa vedossa ollut Popeda, ekaa kertaa livenä näkemäni tyylikäs Haloo Helsinki sekä sunnuntain Suede. Jussi69:n, Alexi Laihon, Olli Hermannin ja Archie Cruzin The Local Band oli musiikillisesti hieno matka hevimusiikin historiaan. Visuaalisesti.... No, arvannette ne sixpackit....:-)!

Tour de Åland

Kun Ruisrock loppui sunnuntaina, olin tiistaiaamuna Amorellan kyydissä kohti Maarianhaminaa fillarini ja olkihattuni kanssa, nyt jo 8. kertaa. Mökille olisi linnuntietä ollut matkaa todella vähän, mutta Maarianhaminasta sinne tuli polkemista reilut 33 km. Loppupätkä oli haastavaa, löysän soran päällystämää hiekkatietä, joka alkoi paikka paikoin "viedä" fillaria. Riku tuli omalla autollaan mökille torstaina, ja lähdimme yhdessä pois sunnuntaina. Vajaan viikon aikana tuli fillaroitua melkoisesti viime vuoteen nähden. Lauantaina vaihdoimme vielä mökkiä, Pekka ja minä polkien, Nina ja Riku autoillen.
Mukava reissu, mutta ensi vuodesta päätin, että haluan taas käydä jollain pikkusaarella ensin, joko yksin tai muiden kanssa. Ne kun ovat siellä todella viehättäviä, täysin erilaisia kuin pääsaari.

Rockoff 2014

Oltuani kotona kolme päivää olin seuraavana torstaina jälleen matkalla Maarianhaminaan. Taas söin saman katkarapuleivän kuin edelliselläkin reissulla ja ihan yhtä hyvää oli. Majoituin Cikadaan, kuten lukemattomat kerrat aiemminkin. Edellisviikon tapaan huomasin, että saarella ei aiempien vuosien tapaan ollut yhtä paljon lapsiperheitä. Uskon syyn olevan kylmässä alkukesässä - on sitten otettu joku äkkilähtö lämpimään, mikä on saatu. En ihmettele, kyllä siinä juhannuksen jälkeen alkoi omakin usko parempiin keleihin horjua...
Mutta tämän vierailuni syy oli tietysti - yllätys, yllätys - Mustasch, joka heitti kesän toisen Suomen keikkansa Rockoff-tapahtumassa. Happening alkoi perjantaina, mutta varoiksi menin paikalle jo torstaina. Instagramista näin, että majoittuivat Hotel Savoyssä. Damn, minulla siis täysin väärä hotellivalinta!

M. oli siis perjantain pääesiintyjä. Lämppärinä toimi tänä keväänä Ruotsin Melodifestivaletissa hyvin pärjännyt Alcazar. Ja täytyy taas sanoa, että kyllä noi länsinaapurit ton musahomman osaavat! Bändi soitti virheettömästi letkeää soul-funk-discoa, joka sai omat polvenikin hytkymään. Lavan edessä oli koko lavan levyinen ja arviolta 4-5 metriä syvä aidoilla erotettu osa, jonka tarkoitusta ensin ihmettelin - se kun oli edellä mainitun lämppärin aikana täynnä lapsiperheitä. Hetken mietin yhtälöä lapset vs. Mustasch enkä ihan heti nähnyt yhtymäkohtia siihen. Hetkeä myöhemmin huomasin alueen reunassa kyltin, jossa sen kerrottiin olevan alcoholfritt område. Ja sehän sopi minulle kuin nenä päähän!

En ole aikoihin nauttinut niin paljon Mustaschin - tai minkään muunkaan suosikkibändini esityksestä! Aivan eturivissä, mutta ilman tönimisen häivää tai pelkoa siitä, että joku kaataa täyden tuopin niskaan! Aivan loistava järjestely! Herääkin kysymys miksi näin ei ole mantereen festareilla? En ole ainakaan nähnyt.

Tuolta reissulta palatessani olikin hetki hiljaiseloa, mitä nyt käytiin mökillä pyörähtämässä. Ja sitten alkoikin Down by the Laituri: ensin perjantaina tukalassa helteessä Ninan kanssa, sitten lauantaina lähes yhtä tukalassa helteessä Hannelen kanssa. Sunnuntaina olin aivan kuollut, luin dekkaria (tukalassa helteessä) omalla nurmikolla ja myöhemmin riipputuolissa. Maanantaina spurttasin Helsinkiin Reijan vieraaksi. Lähdettiin saman tien rannalle ja kaupan kautta kämpille. Reijan kämppä oli niin kuuma, että oli pakko käydä suihkussa monta kertaa päivässä ja olla sisällä niin vähän kuin mahdollista.

Tiistaina mentiin Ateneumiin Tove 100 -vuotisnäyttelyyn. Se oli hieno ja todella laaja! En esimerkiksi ole tiennyt hänen propaganda-kuvistaan ruotsalaisen Gram-lehden kansissa toisen maailmansodan aikaan. Muumeja oli tietysti vaikka muille jakaa, mutta herätti suuren kiinnostuksen ko. henkilöä kohtaan. Tuula Karjalaisen kirjoittama elämänkerta on nyt yksinkertaisesti pakko lukea.

Hesasta palattuani olen käynyt kampaajalla ja viettänyt aikaa rannalla. Vielä on jäljellä orapihlaja-aidan leikkuuta yhdessä Rikun kanssa, mutta osa jää väistämättä alkuviikkoon - kaikki ei mahdu peräkärryyn ja sen voi tyhjentää vasta maanantaina. Arkena.

Arki. Mikä sana! Mutta se tuo taas elämääni sen, mitä myös kaipaan - rutiineja, aikatauluja, säännöllisyyttä. Kaipaan myös työkavereita, on kiva kuulla, mitä he ovat lomillaan tehneet.

Nyt lähden pyykkejä ripustamaan. Katsotaan, mitä mieltä olen arjesta jahka syksy etenee.