Lomaa odotellessa

I have a dream. Noin totesi jo Martin Luther King aikoinaan.
Minulla on niitä useitakin, mutta päällimmäisenä siintää unelma tulevasta kesästä. Olen nimittäin aloittanut perinteisen, jo 8. perättäisen Ahvenanmaan fillarireissun suunnittelemisen. Ja kaikki lomat tulee nyt tarpeeseen, töissä on aika rankkaa ja voimat (mitkä voimat?) on ihan loppu. Battery empty!

Ennen kesää käyn kuitenkin Åressakin lomailesssa aika pian eli viikolla 11. Taidan olla perinteiden vanki, sillä samaisessa paikassa olen ollut jo kolme kertaa peräkkäin - ja myös samassa mökissä. Mutta mikäs siinä, kun on hyväksi havaittu paikka: loistavat rinteet ja mökki paikalla, johon voi laskea ja josta voi laskea suoraan hissille. Me like!

Bad Gastein 2006

Åreen lähtee Rikun lisäksi mukaan Mia-Mari ja Pasi. Aikoinaan tämä oma lasketteluharrastus alkoi vuonna 2001 vai olisko ollut 2002... Mutta kuitenkin edellisjuhannuksena kaikki kolme yllyttivät minua ko. puuhaan. Olin erittäin altis houkutukselle, sillä olin pikkasen humalassa. Olin pitänyt laskettelua elitistisenä touhuna, joka oli vain juppien harrastus. Aina olen kuitenkin vauhdista pitänyt, joten aika lailla jo toisen Levillä vietetyn viikon jälkeen olin sitä mieltä, että tää on niin mun laji! Kaksi kertaa käynyt Alpeillakin: helmikuussa 2006 vietin 40-vuotissynttäreitäni Bad Gasteinissa suuri joukko ystäviä mukanani - hieno viikko kaiken kaikkiaan! Ikimuistoisia hetkiä, mm. käynti paikallisella lääkärillä puhumaan kykenemättömän Mia-Marin kanssa tai Mia-Marin tokaisu moottorikelkkakuskille "To the restaurant" - matkaa oli noin 100 metriä, mutta ylämäkeä ja mimmi jo ihan poikki. Reissusta riittää juttua edelleen!

Vuonna 2008 lähdimme viikko äidin hautajaisten jälkeen Rikun kanssa kahdestaan Flachauhun. Hieno loma sekin, vaikka meni osittain myös parkumiseksi ja punaviinin kittaamiseksi. Paikka oli kuitenkin ihana pieni kylä, jossa navetan kyltissä luki "milchautomat". Sinne paikalliset meni omien pääläreiden kanssa itse lypsämään. Ihanaa touhua! Oli siellä kyllä tiukempaakin juotavaa saatavana...

Flachau 2008

Viime vuonna Åressa oli hienot kelit! Nyt siellä on lunta vain 45 cm, joka hiukan huolestuttaa. Taitaa olla samanlainen talvi laaksossa kuin täälläkin, eli ainakaan ihan tolkuttomasti ei tartte vaatteita ottaa mukaan. En ole vielä fyysisesti pakannut, henkisesti kyllä. Aika vähällä siellä toimeen tulee, koska yleensä rinteestä tullessa on saunan ja ruuan ja parin punkkulasin jälkeen niin töttöröö, ettei jaksa ainakaan mihinkään ihmisten ilmoille lähteä. Näin on ainakin aiemmin ollut, mitä nyt Pasi on välillä halunnut vielä hieman jaloitella (!!) tai jos on käyty shoppailemassa.

Viime vuonna ja myös tänä vuonna minua kuitenkin hemmoteltiin Mustaschin taholta: sama viikko, sama paikka tänäkin vuonna! Voi minua onnentyttöä! Se onkin sitten kolmas kerta 1,5 kuukauden sisällä, kun osallistun bändin keikalle. Voiko joku anoa mulle jotain Mustasch-mitalia ja -arvonimeä?

Kokemus tuo varmuutta

Mutta eihän mun pitänyt ollenkaan tosta talvilomasta kertoa vaan kesälomasta tai sen osasta. Siitä, miten vietän taas about viikon fillarilla Ahvenanmaalla viilettäen.

Ensimmäisen fillariretken toteutimme Ninan ja Pekan kanssa vuonna 2007. En muista, miten hommassa päästiin alkuun, mutta se oli ollut haaveeni tosi pitkään. Jossain yhteydessä avasin suuni oikeassa kohdassa ja Lehtiset innostuivat välittömästi. Varsinkin Pekka oli pyöräillyt työmatkoja ko. aikaan jo pitkään ja alle oli molemmille hankittu kunnon cykkelit. Ja jo ensimmäisen reissun jälkeen oli selvää, että Pekka on isoveli, jota minulla ei ole. Samanlainen huumorin- ja tilanteen taju. Nina oli välillä helisemässä meidän Velipuolikuu-imitaatioiden kanssa.

Ensimmäisen reissumme teimme elokuun puolessä välissä. Mentiin Viikkarilla perjantaina ja palattiin maanantaina. Päivisin oli vielä melko lämmin, yöt tietty jo kosteita ja viileitä. Siltäkin reissulta on kovalevy täynnä muistoja! Olimme niin kokemattomia, ja vaikka kaikki liikunnallisia ihmisiä olemmekin, emme ollenkaan tajunneet a) mitä oikeasti tarkoittaa, kun polkee yhtä soittoa - pari pissataukoa lukuunottamatta - 45 km ja b) miten paljon meidän olisi pitänyt tankata koko ajan. Lisäksi paluumatka keski-Ahvenanmaalta Maarianhaminaan osui sunnuntaille, ja koska kesäsesonki oli ohi, oli kaupat kiinni. Emme saaneet edes vettä mistään! Emme myöskään koskaan aikaisemmin olleet kokeneet, miten kipeetä on istua fillarin satulaan, kun edellisenä päivänä on polkenut tuon 45 km.... Ai kamala, jokainen pomppu oli painajainen!

Tuolloin hoidimme matkavaraukset muistaakseni Viking Linen kautta ja kaikki meni ihan ok, kunnes saavuimme Pensionat Solhemiin Maarianhamista hiukan etelään! Niin homeisessa luukussa en ole eläissäni ollut, mutta silloinkin olimme niin väsyneitä, että suihkussa käytyämme ja parit oluet napanneena nukuimme kuin tukit - siitäkin huolimatta, että Lehtisten huoneeseen oli varmasti joku edellinen asiakas oksentanut. Karmee käry!

Sittemmin olemme itsenäistyneet ja viisastuneet. Hoidamme itse varaukset suoraan mökkivuokraajilta tai leirintäalueilta ja homma pelittää. Ahvenanmaalla on aina hyvää ruokaa, hyvää palvelua ja Solhemia lukuunottamatta kaikki majoituspaikat ovat olleet juuri tarkoituksensa ajavia tuollaisiin reissuihin. En tiedä, johtuuko esim. tuo hyvä palvelu ruotsalaisista, jotka käsittääkseni ovat aika vaativia asiakkaita. Mutta en ole ikinä pettynyt esim. ruokiin ravintoloissa. Olen tainnut olla todella nälkäinen... :-)

Lehtiset saivat Niklas-pojan 03/2011, joten se kesä jäi heiltä väliin, mutta muuten olemme siis reissanneet kimpassa nyt kuutena kesänä. Ja Niklaskin on päässyt jo oolannin makuun. Lehtiset olivat selailleet joitakin viikkoja sitten Ålandsresorin esitettä ja näyttäneet sitä myös Niklakselle. Poika oli hetken miettimisen jälkeen kysynyt "Missä Taru?". Fillarikamu-Taru. Ja mun seurassa myös usein syödään. Lapsiparka on leimautunut...

Viime vuonna Lehtiset vuokrasivat mökin viikoksi, koska se on lapsen kannalta helpompaa - ei tartte joka aamu kerätä kamoja kasaan ja taas seuraavassa paikassa purkaa. Itse vietin neljä päivää ko. mökissä siirryttyäni sinne Kökarissa viettämäni kahden yön jälkeen ja kivaa oli. Taloa vuokraava pariskunta oli tosi mukava: auttavaisia, mutta pysyivät taustalla vaikka asuivat samassa pihapiirissä. Mutta kun esim. pesukone ei toiminut, toi isäntä seuraavana päivänä uuden tilalle. Emäntä lainasi pyykkinaruaan ja -poikiaan. Eikä ollut mitään ongelmaa. SAmassa pihapiirissä pitivät lähdettyäni yhtenä iltana pubia ja toisena kirpparia. Pihalla oli kanoja, possuja ison sireenipensaan varjossa ja pari kissaa. Ja naapurilaitumella möllötti kaksi hevosta. Siellä vaan on just tommosta. Ihana saari, aivan ihana! Ja vielä riittää koluttavaa!

Mutta jos oma haaveesi on ollut fillarointi Ahvenanmaalla niin otapa yhteyttä. Mulla on roppakaupalla hyviä

Ensimmäiseltä reissulta v. 2007.

neuvoja ja vinkkejä mm. majapaikkoihin ja matkanjärjestäjiin. Mm. Saaritours/Dafna Seela-Huhtamäki on hyvä valinta ekakertalaiselle. Ja kannattaa muistaa, että mikäli lähtee reissuun Korppoon Galtbystä tai Kustavin Vuosnaisista, ei fillareille tarvitse varata paikkaa lautoilta. Ja suosittelen molempia reittejä lämpimästi! Viikkari on helppo, mutta kun pyöräilee auringonpaisteessa lähes vesirajassa sinisen ja yllättän kirkkaan meren vieressä, kokee jotain ainutkertaista. Ei tunnu kilometrit, ei tuuli. Ne näkymät on syytä tallentaa verkkokalvolle talvea varten. Jostain syystä minulle on kuitenkin jo nyt iskenyt vajaus...

Sinne siis tänä kesänä taas! Nyt pitää jatkaa suunnittelua ja mökkien vertailua...

Ystävyydestä ystävänpäivänä

Tulin alas takkatuleen loisteeseen kirjoittamaan. Siitäkin huolimatta, että töllöstä tulee Suomen lätkäpeli Norjaa vastaan. On siis ölymppialaiset niitä sen enempää pilkkaamatta. Kirjoitan mietteitäni ystävyydestä ja itsestäni sen suhteen. 

Sain tänään pienen testin tuloksena pienen analyysin itsestäni. Ei siinä mitään kummallista ollut, aina olen tiennyt olevani tällainen. Tai no, nuorempana ihmettelin usein, miksi en voi olla ja ajatella kuten muut. Vanhempana mietin, miksi en nuorempana uskaltanut olla enemmän sellainen kuin nyt olen - ties missä olisin nyt! Mutta se siitä taaksepäin katsomisesta.

En ole helppo ihminen. Olen kulmikas, mutta kulmiani ei saa oikoa. Olen vaikea, mutta en halua olla helppokaan tai mitäänsanomaton. Elä tässä nyt sitte - ja vielä mun kanssa! Silti tunnen, että ympärilläni on ihmisiä, jotka miedoimmasta päästä tykkäävät minusta ja toisessa päässä palavasti rakastavat. Miten onnekas olenkaan!

Vieraiden edessä osaan tavallisesti käyttäytyä, silloinkin kun olen väsynyt ja vittuuntunut. Tai kun olen vihainen. Minusta tosin näkee sen, jos en erityisemmin jostakusta henkilöstä pidä enkä yksinkertaisesti voi sille mitään. En vain osaa teeskennellä, ainakaan enää tässä iässä. Toisinaan piirre harmittaa minua, toisinaan kiitän itseäni siitä. Mä oon mikä oon ja muuksi en muutu. Piste. 

Mutta ystävien ja rakkaiden seurassa miekin saan romahtaa. Saan käyttäytyä typerästi, saan olla moukka, saan avata sanaisen arkkuni ja saan tehdä virhearviointeja, kuten me ystäväpiirissä niitä nimitämme. Ja saan anteeksi, jos vain pyydän. Olen tervetullut uudelleen. Minut halutaan mukaan. Makes a girl think, eih?

Ylen Aamu-tv:ssä oli tänään haastateltavana Kumman kaa -komediasarjan päänäyttelijät, joiden nimiä en valitettavasti muista. Loput heidän seikkailuistaan julkaistaan sarjakuvakirjana. Kun toimittaja kysyi, mikä on näin pitkäikäisen sarjan menestyksen salaisuus, vaalea näyttelijä vastasi siihen kaiken pohjalla olevan ystävyyden. Ei seksuaalisen, vaan hyvin lojaalin ystävyyden. Eipä ole minulla siihen lisäämistä. 

Avoimuus - aina se ei kannata

Olen luonteeltani hyvin avoin. Nuorempana vielä avoimempi, kerroin tuntemattomillekin aivan kaiken itsestäni, jos joku vain halusi kuunnella. Kaikki kipeätkin asiat. Suussani ei ollut suodatinta. Vanhemmiten sekin on löytynyt ja tietty varovaisuus. Mutta sisimmässään Taru edelleen huutaa kaikki asiat sellaisenaan. Syy on yksinkertaisesti se, että olen aina uskonut vertaistukeen, jo ennen kuin tiesin mitä se edes tarkoittaa. Konkreettisimmin tajusin asian mennessäni äidin kuoleman jälkeen sururyhmään. En pitänyt itseäni toivottomana tapauksena, mutta surullinen toki olin. Ja se suru vaikutti hassulla tavalla kaikkeen: saatoin itkeä seistessäni kassajonossa, joka ei ole tapaistani - meikit levii ja joku voi nähdä. Mutta kaipasinko äitiä juuri sinä hetkenä? En tietenkään, mutta jotain minussa oli kuollut. 

Sururyhmässä oli kymmenkunta minulle entuudestaan täysin tuntematonta naista (huom. naista - eikö meidän miehet tajua mitään?). Osa oli menettänyt puolisonsa, osa isovanhempansa tai muuten vain läheisen ihmisen. Osa oli surunsa alkuvaiheessa, eräs nainen ei puolestaan ollut parissa vuodessakaan päässyt yli äitinsä kuolemasta. Taustalla oli selvästi jotain muutakin. Hän oli hyvin hauras - mutta myös äärimmäisen yksinäinen.

Itseäni kosketti n. 60-70-vuotias rouva, joka oli illalla mennyt miehensä viereen nukkumaan, mutta heräsi leskenä. Mies oli saanut sydänkohtauksen nukkuessaan. Mutta jo neljännellä kerralla tämä hurmaava ja erittäin sosiaalinen rouva hymyili muistellessaan heidän yhteisiä hetkiään. Hän halusi elää ja mennä eteenpäin. About kuukausi sururyhmän loppumisen jälkeen törmäsin ko. rouvaan kaupassa. Hän hymyili minulle, juteltiin ja minulle jäi hyvä mieli. She was a survivor.

Mutta palatakseni yksinäisyyteen. On vaarallista elää elämäänsä vain tietyssä yhteisössä tai tietyn porukan kanssa/mukana. Koskaan ei voi tietää, milloin leikkuri leikkaa, ja yhtäkkiä huomaat olevasi täysin yksin. Sama koskee muiden kautta elämistä. Kenties siksi olen itse "hajauttanut" ystäväni eri yhteyksiin. Toisten kanssa olen tekemisissä viikottain, toisten kanssa vain vuosittain. Toiset ystävistäni eivät koskaan tapaa toisiaan. 

Richard Bach sanoo runossaan, että 

Älä turhaan pelkää eron hetkiä.

Ne ovat tarpeen, jotta sinä ja ystäväsi voitte kohdata uudelleen.

Ja jälleennäkeminen, 

vuosien tai elinaikojen kuluttua, 

toteutuu vuorenvarmasti niille, 

jotka ovat ystäviä. 

Ja tästä palaan takaisin äitiini. Kuolleista ei saa puhua pahaa, mutta moitin häntä ihan hiukan. Kaikki rakastivat häntä, jotkut jopa palvoivat, mutta loppujen lopuksi kukaan ei häntä tuntenut. En minäkään, hänen ainoa lapsensa. En tiedä, miksi hän "panttasi" itseään minulta tai miksi hänestä tuli niin pelokas elämässään. Sen tiedän, että itse en halua samanlaiseksi tulla. Elän täysillä niin kauan kuin annetaan!

Äitini motiiveja tai syitä en enää saa selvitettyä enkä valettua häneen uskoa tai toivoa, iloa. 

Voin tehdä sen vain eläville.

Hyvää ystävänpäivää!

Nyt tuli reilun 500 km ongelma!

Tänään tuli facebookin kautta ensin yksi kiva festarivierailu: Alice in Chains Ilosaarirockiin 13.7.2014. Okei, ihan hyvä bändi, vaikka vissiin puolet alkuperäisjäsenistä on jo kupsahtanut huumeisiin, mutta emmä nyt sentään Turusta Joensuuhun sen takia matkusta.

Pari tuntia edellisestä ja Mustasch loi tapahtuman: Next summer's only gig in Finland - ja missäpäs muuallakaan kuin juuri Joensuun Ilosaarirockissa 12.7.2014. Ei juma, sinne on päästävä!

Kotiin tultuani google maps auki ja reittiohjeet - Turusta Joensuuhun on 573 km. Arvioitu ajoaika reilut 6 tuntia, junallakin 7 ja puoli tuntia. No, mitä välii - sinne on nyt päästävä.

Kun Riku tuli kotiin, kerroin pilke silmäkulmassa tästä hänelle, mutta ymmärrän, ettei hän päästä mua sinne yksin. Emmäkään päästäis! Mutta silti, sinne on nyt päästävä.

Hotellien selailu tuotti vesiperän - joko kyse oli virheestä tai sitten kaikki hotellit on tuohon aikaan jo buukattu täyteen. WTF?! Voiko olla mahdollista? Ei oikein jaksais uskoa, mutta voihan se olla mahdollista, että bändit on jo varanneet varmuuden vuoksi kunnon majoituksen. Ja rahvas saisi nukkua missä nukkuu. Höh!

Toinen vaihtoehto tietysti on, että tsekkaan äijien keikkakalenterin muiden tapahtumien osalta. Mä en kieltämättä oikein noista festareista innostu, mutta jos ei yksittäisiä klubikeikkoja kerran ole tarjolla niin ei siinä sitten muu auta kun mennä sinne mihin voi.

Grasu-ryhmään laitoin jo viestin, että uhrautuisko kukaan kanssani Ilosaarirockiin, mutta hiljaista on toistaiseksi. 

Lopetan raporttini tältä erää tähän. Seuraamme tilannetta. Ugh!

Mustasch rules!

Takana ihana viikko ja viikonloppu!
Mustasch ei pettänyt toisellakaan kerralla saman viikon aikana - ihan huippuäijiä ovat ja osaavat julkisuusjutut paremmin kuin hyvin! Niin liekeissä olen vieläkin, ettei mitään määrää! Kato vaikka - pääsin Davidin kainaloon!

David och jag - lycklig!

Uudesta albumista sen verran, että vastoin muiden arvosteluja se on mielestäni erinomainen!!!! Superb! Toki erilainen kuin aiemmat, mutta eikö bändeilläkin ole oikeus kehittyä, muuttua, kokeilla erilaisia soundeja? Soundi on ISO, kuten Ralf aiemmin lupasi. Vähän sellaista 70-luvun meininkiä, mutta sen vuoksihan mä tykkään edelleen esim. Rainbowsta, Whitesnakesta, Black Sabbathista jne. 

Eniten itseäni - edelleen - puhuttavat Ralfin lyriikat. Selasin Youtubesta erinäisiä bändin jäsenten antamia kommentteja uudesta levystään. Ralf ei ole juuri muuta kommentoinut kuin että nää on näitä hänen demonejaan. David ja Jejo, joka muuten puhuuu erinomaista englantia, kertoivat, että sanat on ihan Ralfin heiniä. Mitä mainioin purkautumiskeino, varsinkin, kun sanoihin lisää rankat riffit, tiukat bassot, vinkuvat soolot sekä paukkaavat rummut. 

Itseäni eniten puhuttelevat sanat on biisissä All my life. Kuten kirjoitin bändin fb-seinällekin, Ralf osaa sanoa asiat niin hyvin. Tietenkin hän peilaa omia tuntemuksiaan lapsuuden kokemuksistaan (adoptoitu neljävuotiaana) ja peilaa sitä omaan tilanteeseensa. En itsekään ymmärrä, miten joku voi luopua lapsestaan, kun tämä on neljävuotias. Eikö olisi parempi antaa lapsi pois heti syntymän jälkeen. Neljävuotiaalla on kuitenkin jo muistoja ja tunteita. En voi edes kuvitella, vaikkei olekaan omia mukuloita mulla. Jossain haastattelussa Ralf sanoi, että ei voisi ikinä luopua omista tytöistään, joista toinen on nyt neljä (tai siis luultavasti oli viime vuonna, kun sen näin). Ja näitä tunteita Ralf sanoituksissaan käsittelee ja niissä velloo. Vetoo suomalaiseen melankoliaan ilmiselvästi, sillä melkoisia Mustasch-karaokeja olivat molemmat viikon keikat!

Hesan keikalla keikka alkoi uuden lätyin toistaiseksi ainoalla sinkkulohkaisulla Feared and hated , mutta sillä erotuksella, että alun intron aikana yleisön ja bändin välissä oli ohut verho, joka lävähti alas mekastuksen alettua. Ai että, kyllä oli sydän melkein kurkussa. Niin älyttömän hienoa. 

Itselleni keikoilla oli myös yllätyksiä, siis positiivisia sellaisia. Esimerkiksi Deep in the woods oli sovitettu niin komeasti, että alkuosan jälkeen tullut kitaraosa suorastaan vei jalat alta. Double Nature sai aikaan suurimmat yhteislaulut, Thank you for the demon oli positiivinen yllätys verrattuna levyvetoon. Levyllä ei mitenkään erikoiselta ensikuulemalta vaikuttanut The mauler oli varsinainen testosteronipommi, huhhuh! I hate to dance on siinä mielessä jännä biisi, että komppi on puhdasta discoa, mutta laulu ja kitarat jotain muuta. Selvää festarikamaa. Itselleni levyn päättävä Don't want to be who I am tuo mieleen Thomas Ledinin akustiset biisit. 

Keikoilla Davidin rooli lead guitaristina korostuu, sillä Ralf luopuu omastaan Thank you for the demonin kohdalla ja keikkuu kuin nuori Mick Jagger ikään loppuiisit läpi. Niihin kuuluu myös tuo I hate to dance, joka on parodia heistä - kukaan kun ei kuulemma osaa tanssia vaan viihtyy mieluummin baaritiskillä :-)

Hämmentävintä keikoilla oli Ralfin look: kaikki naamakarvat on ajettu ja päässä on joko peruukki tai lisäkkeet. Sari kertoi, että hänellä on kuulemma joskus nuorena ollut pitkät hiukset ja sitä nyt muistelisi. Hesassa sanoi keikalla, että ekaa kertaa neljääntoista vuoteen "you can see my upper lip, ain't it beautiful". Olihan se, mutta kyllä Davidin siistitty look vetoo jostain syystä enemmän. Sarin poika Jere sanoi, että "äijästä on kadonnut kaikki erotiikka", siis Ralfista. Olen osittain samaa mieltä. 

Siitä huolimatta odotan innolla seuraavaa keikkaa, joka siis osuu sunnuntailapselle tyypillisesti hiihtolomallani Åressa. Paikka on sama kuin viime vuonna eli Åre Bygget, ihan ok-mesta. Mutta jännää tossa bändissä on se, miten sekaisin noista keikoista menee. Mun keskittymiskyky on ihan nollissa, mutta ajan myötä se kyllä helpottaa...

Lisätty 12.2.2014: uuden levyn sanat löytyvät täältä.

Tähän alle vielä kaikki me puumanaiset alfauroksen kanssa samassa kuvassa. Kivaa oli. Kiitos, #Mustasch!

Tartun taas toimeen!

Heipä hei pitkästä aikaa! On aika tarttua taas toimeen ja aktivoitua myös kirjoittajana. Se on minulle luonnollinen tapa jäsentää ajatuksiani.

Edellisestä kirjoituksestani on todella paljon aikaa! Olen kyllä kirjoittanut tälläkin välillä, mutta siihen perinteiseen päiväkirjaan käsialaani kauhistellen. Se nimittäin tässä tietsikka-aikakaudella kärsii...
Elämässä on tässä välissä tapahtunut kaikenlaista: valmistuin sitten vihdoinkin Lahden muotsikasta graafiseksi suunnittelijaksi, mutta työ ei ole siitä mihinkään muuttunut. En sitä kyllä odottanutkaan.
Onneksi älysin opintojen loppuvaiheessa unohtaa kaiken muun ja keskittyä vain niihin. Se kannatti. Valmistumisen jälkeen oli hetken tyhjä olo, mutta kesä ja siinä välissä loma vaikuttivat kummasti siten, että syksyllä olin taas virtaa täynnä.

Suomessa alkanut yt-aalto iski viime marraskuussa myös omaan työpaikkaani vieden minulta esimiehen, vieläpä hyvän sellaisen. Onneksi hän ei kuitenkaan ole kadonnut elämästäni ja meistä itsestämmehän se on kiinni paljonko ollaan tekemisissä. Eilen oltiin mm. syömässä sopivasti synttäripäivänäni ja oli kivaa. Ei mennyt myöhään, mutta paljon ehdittiin puhumaan. Facebookissa chattaillaan päivittäin. Toivon hänelle kaikkea hyvää, parempaakin.

Itse olen saanut taas liikunnan syrjästä kiinni. Loppuvuosi meni osaltani synkissä tunnelmissa. Tunnetusti kahlaan välillä syvissä vesissä ilman toivoa paremmasta. Pomon irtisanominen otti koville ja irtisanottujen kohtelu yleisestikin. Yhtä kova "krapula" on meillä jäljelle jääneillä kuin irtisanotuillakin, se ei ole mikään salaisuus.

Tuleeko minusta isona PT?

Viikon päästä elämässäni kääntyy kuitenkin uusi lehti, koska aloitan pt-koulutuksen M&M:ssä. Ostin sen tonnilla Grouponista (norm. hinta reilut kaks tonnia). Sen tiimoilta ajattelin kirjoittaa erillistä blogia, jossa seuraan omaa kehittymistäni ja polkuani koulutuksessa. Toteutetaan viikonloppuisin, ei mitenkään hirveän tiheästi, mutta kuitenkin. Lauantait ja sunnuntait siinä menee kokonaan (klo 9-16/17). Kurssi on ilmeisesti täynnä. Sitä todella odotan ja mukavia osallistujia.

Elämää Mustasch-herätyksen jälkeen

Viime vuonna minua puri Mustasch-kärpänen. Kyse on ruotsalaisesta heavybändistä, jonka keulakuva on Ralf Gyllenhammar, viime vuonna Melodifestivaletissa itsensä myös sooloartistina läpi lyönyt heppu. Olin edellisjouluna katsomassa bändiä Helsingissä Circuksessa. Silloin soittivat Europen lämppärinä.

Kesällä reissasin vanhan koulukaverini ja hänen miehensä kanssa Hankoon Wild Viking Partyihin (= motoristien tapaaminen), jossa bändi oli pääesiintyjänä. Sain tarjoilla heille ruokaa, otettiin kuvia ja höpötin ruotsia minkä ehdin. Bändi oli todella luonnikas jalkautessaan yleisön joukkoon pubiin. Ralf meni baaritiskin toiselle puolelle ja tarjoili. David joi konjakkia pullon suusta ja sammui otsa baaritiskille. Stam lähti viisaana ajoissa nukkumaan. Jejon täyteen tatuoidut käsivarret herättivät ajatuksia. Ei vastannut, kun kysyin, onko niissä kenties hänen elämäntarinansa. Olin myyty musiikista ja hepuista ihmisinä.

Muutama viikko meni ihan euforisessa tilassa. Siitä lähtien olen soittanut autossa lähes ainoastaan ko. bändin musaa. Tammikuun 15. bändi julkaisi uuden älppärinsä Thank you for the Demon. Loistava lätty! Nyt vuorostaan se soi autossa, lenkillä, treeneissä. Eikä ihan hiljaa...
Suomen kiertue uuden lätyn tiimoilta alkoi tiistaina täältä Turusta, klubilta. Oltiin Rikun kanssa katsomassa, olin kuski. Aivan sairaan hieno keikka, mahtava kerta kaikkiaan! Olin taas ihan myyty! Ja taas soittanut samoja levyjä autossa, treeneissä jne. Mahtava bändi.