Elämä on unelmaa, vai miten se nyt oli

Isän kuolinpäivästä tulee huomenna klo 6:30 kuluneeksi vuosi. Vain puoli tuntia aiemmin oli pyytänyt yöhoitajaa laittamaan radion kovemmalle, koska tykkäsi kuunnella musiikkia. Haluan uskoa, että lähdön hetkellä soi joku hyvä jazzbiisi. Tai joku Olavi Virran klassikko. Että kohtasi heti äidin ja pääsivät tanssimaan.

Isän nopeasta kuolemasta lähtien - diagnoosista kuolemaan 2,5 viikkoa - olen ollut herkkänä ihmisten sairaskertomuksille. Olen kuullut ikäisteni tai jopa itseäni nuorempien sairastuvan vakavasti tai menehtyneen äkillisesti, olen todistanut syövän ja kasvainten uusiutumista lähipiirissäni ja kuullut karmaisevia tarinoita sairaalaan vastoin omaa tahtoaan jumiutuneista ihmisistä. Ja entä sitten tämä: sinkkuna pitkään viihtynyt nainen oli tavannut elämänsä miehen, mennyt naimisiin ja saanut lapsen - ja vain viiden vuoden kuluttua tästä jäänyt leskeksi.

Täytän helmikuussa 50 vuotta. Parikymppinen Taru olisi sitä mieltä, että olen ikäloppu, vanha raakki. Itse en enää ajattele niin, vaikkakin jollain tasolla vanheneminen pelottaa. Putouksen Alli Kaattori sanoi viime lauantaina, että häntä ei pelota kuin kaksi asiaa: valomerkki ja vaihdevuodet. Siinä ne on aika lailla kiteytettynä omatkin pelkoni. Vaihdevuodet siksi, että pelkään tulevani ihan mahdottomaksi kuuma-kylmä-aaltohirviöksi ja valomerkki siksi, että nytkö ne bileet jo loppuvat. Kun olen juuri vasta päässyt alkuun. Ymmärrän tietysti, että tavasta, jolla vanhenen, päätän yksinomaan minä. Toivon todella, että voin vielä paljon vanhempana edelleen raahautua suosikkibändien keikoille vaikkapa kummilasten kanssa. Pukeutua vanhaan nahkarotsiin (mahdunko siihen enää silloin?) ja tunkea reitevät kinttuni pillifarkkuihin ja kirjaviin maihinnousukenkiin tai korkkareihin ja moshata täysillä, vaikka hiukset todennäköisesti ovat entistä lyhyemmät.
Vakavasti puhuen toivon, että pysyn terveenä ja järjissäni.

Eilen näin sattumalta dokkarin, jossa 63-vuotias, varhaisella iällä kaapista tullut nainen oli ajautunut metamfetamiinikierteeseen, koska perhe ei hyväksynyt hänen homoseksuaalisuuttaan. Hänellä oli kumppani, joka kuitenkin menehtyi. Siitä alkoi ikänaisen alamäki. Perhe, joka oli hänet hylännyt, rakasti häntä kuitenkin ja puuttui tilanteeseen (jenkkien termi on "intervention") ja halusi hänet hoitoon. Oltuaan kolme kuukautta selvin päin tämä harmaatukkainen nainen oli muuttunut niin fyysisesti kuin psyykkisestikin täysin toiseksi ihmiseksi. Vielä sen ikäisenäkin hän sanoi, että hänellä on toivoa. Että hänellä on unelmia.

Konkreettisesti tajusin, että kumpikaan ei ole iästä kiinni. Jos 12- ja 63-vuotias kykenevät unelmoimaan, mikä estää meitä muita? Oli pakko kysyä itseltäni kykenenkö itse enää unelmoimaan. 

On torstai-ilta ja olen tunti sitten tullut ratsastamasta. En ole laskenut tallilla vietettyjä tunteja, koska ne eivät tunnu missään. Ratsastuksen aloittaminen oli yksi unelmani, harrastus, jonka halusin aloittaa. Kaikki alkoi hienosti ja ehkäpä suhtauduin siihen liian kevyesti. Ehkäpä kaikki se, mitä sitten tapahtui, oli mun kohtalo. Kaikesta huolimatta ensimmäistä kertaa en heittänyt pyyhettä kehään, vaikka joka kerta tallille mennessäni olin kauhuissani. Nyt huomaan unelmoivani tulevani paremmaksi ratsastajaksi. Paremmaksi eläintenkäsittelijäksi, kärsivällisemmäksi. Paremmaksi puolisoksi, ystäväksi, kummiksi. Paremmaksi ihmiseksi.

Ei mielestäni kauhean huonoja tavoitteita. Loppuelämä niissä varmaan menee, mutta mikäs kiire minulla tässä on.

Vuosipäivä lähestyy

Valon määrä vähenee vääjäämättä. Syksy tekee tuloaan, vaikka nyt iskikin väliaikainen intiaanikesä. Hienoa, että lämpöä riitti edes koko elokuun ja nyt vähän syyskuussakin. Kesäloma oli muuten hieno, mutta kelit olivat aivan hanurista.

Pian koittaa monia merkittäviä vuosipäiviä. Tänään 11.9. on hääpäivä, järjestyksessään 11. Sunnuntaina tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin ratsastuksen vuosikymmenten tauon jälkeen yhdessä Mia-Marin kanssa. 8.11. putosin pahasti suoraan päälleni Albin selästä. Lievä aivotärähdys ja koko selkä kramppiin pariksi päiväksi. Ja pelko.

Ja 9.11. on vuosi siitä, kun isä joutui sairaalaan ja kuoli 2,5 viikkoa myöhemmin 27.11. akuuttiin leukemiaan. Sen pituinen se.

Viikko sitten sirottelin isän tuhkat mereen. Case closed siltä osin, mutta surutyö ja uuteen arkeen totuttautuminen tuskin loppuu koskaan. Myös äidin menetys v. 2008 nousi jälleen pintaan isän poismenon myötä. 

Alkuvuosi meni kuin sumussa ja suorittamisessa. En elänyt enkä surrut, toimin kuin robotti, jotta saisin asiat kuntoon ja jotenkin hoidettua. Jotenkin aina sisimmässäni tiesin, että isä lähtisi juuri tolla tavalla: nopeasti, rytinällä, ilman puhettakaan kuolemasta tai kuolemisesta.

Perunkirjoituksen jälkeen juutuin kolmen a:n luokkaan: alavire, alakulo, alisuorittaminen. Toisinaan nauroin, vaikka ei yhtään naurattanut. Toisinaan itkin niin, etten seuraavana päivänä voinut lähteä ovesta ulos turvonneiden silmien takia. Liikunta väheni, motivaatio suli.

Nyt kaikki on jo paremmin, tai ainakin tuntuu siltä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen pysähtynyt kuuntelemaan vain ja ainoastaan itseäni. Olen saanut paljon tukea, neuvoja ja ratkaisuehdotuksia. Niistä olen jauhanut itselleni sopivan ratkaisun. Minun tapani toimia.

Olen iloinen, että helvetillisestä pelostani huolimatta ostin Friskalan ratsutallin alkeiskurssin, vaikken sitä edes aikonut ostaa. Se oli todellinen vahinko-ostos. Sisukkaasti silti joka kerta tallille raahauduin, harjasin, satuloin ja suitsin Gastonin tärisevin käsin lähes paskat housussa. Joka kerta nousin satulaan ja joka kerta olen siellä pysynyt. Kerran vahingossa laukannut, sen jälkeen joka tuntia ravia hioen.

Olen voittanut pelkoni eikä se niin pahalta ole tuntunut. Kenties olen vahvistunut ihmisenä. Muuttunut ainakin olen, se on selvää. Eikä se tähän lopu.