Kirjoituksia kellarista

Kirjoituksia kellarista

11. syyskuuta 2015

Vuosipäivä lähestyy

Valon määrä vähenee vääjäämättä. Syksy tekee tuloaan, vaikka nyt iskikin väliaikainen intiaanikesä. Hienoa, että lämpöä riitti edes koko elokuun ja nyt vähän syyskuussakin. Kesäloma oli muuten hieno, mutta kelit olivat aivan hanurista.

Pian koittaa monia merkittäviä vuosipäiviä. Tänään 11.9. on hääpäivä, järjestyksessään 11. Sunnuntaina tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin ratsastuksen vuosikymmenten tauon jälkeen yhdessä Mia-Marin kanssa. 8.11. putosin pahasti suoraan päälleni Albin selästä. Lievä aivotärähdys ja koko selkä kramppiin pariksi päiväksi. Ja pelko.

Ja 9.11. on vuosi siitä, kun isä joutui sairaalaan ja kuoli 2,5 viikkoa myöhemmin 27.11. akuuttiin leukemiaan. Sen pituinen se.

Viikko sitten sirottelin isän tuhkat mereen. Case closed siltä osin, mutta surutyö ja uuteen arkeen totuttautuminen tuskin loppuu koskaan. Myös äidin menetys v. 2008 nousi jälleen pintaan isän poismenon myötä. 

Alkuvuosi meni kuin sumussa ja suorittamisessa. En elänyt enkä surrut, toimin kuin robotti, jotta saisin asiat kuntoon ja jotenkin hoidettua. Jotenkin aina sisimmässäni tiesin, että isä lähtisi juuri tolla tavalla: nopeasti, rytinällä, ilman puhettakaan kuolemasta tai kuolemisesta.

Perunkirjoituksen jälkeen juutuin kolmen a:n luokkaan: alavire, alakulo, alisuorittaminen. Toisinaan nauroin, vaikka ei yhtään naurattanut. Toisinaan itkin niin, etten seuraavana päivänä voinut lähteä ovesta ulos turvonneiden silmien takia. Liikunta väheni, motivaatio suli.

Nyt kaikki on jo paremmin, tai ainakin tuntuu siltä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen pysähtynyt kuuntelemaan vain ja ainoastaan itseäni. Olen saanut paljon tukea, neuvoja ja ratkaisuehdotuksia. Niistä olen jauhanut itselleni sopivan ratkaisun. Minun tapani toimia.

Olen iloinen, että helvetillisestä pelostani huolimatta ostin Friskalan ratsutallin alkeiskurssin, vaikken sitä edes aikonut ostaa. Se oli todellinen vahinko-ostos. Sisukkaasti silti joka kerta tallille raahauduin, harjasin, satuloin ja suitsin Gastonin tärisevin käsin lähes paskat housussa. Joka kerta nousin satulaan ja joka kerta olen siellä pysynyt. Kerran vahingossa laukannut, sen jälkeen joka tuntia ravia hioen.

Olen voittanut pelkoni eikä se niin pahalta ole tuntunut. Kenties olen vahvistunut ihmisenä. Muuttunut ainakin olen, se on selvää. Eikä se tähän lopu.

Ei kommentteja :