Tekisi mieli lopullisesti lyödä hanskat tiskiin, kun kuuntelee uutisia ja seuraa maailman aina vain hullummaksi käyvää menoa. Kaikki ihmisoikeusrikkomukset, sodat ja vääryydet koskettavat minua syvästi ja tunnen itseni suunnattoman turhautuneeksi ja voimattomaksi. En tiedä mitä tehdä. Maailmanparantaja minussa kiehuu vähintään kerran viikossa, useamminkin. Inho epäoikeudenmukaisuutta kohtaan on minussa tiukassa.
Aamulla hampaita pestessäni ja jälleen kerran lohduttomia uutisia Syyriasta kuullessani
mietin, että tänäänkin monissa savimajoissa, kabineteissa ja
pilvenpiirtäjissä istuu komitea, kenraali tai diktaattori, joka tekee
päätöksen kohteen tai ihmisten tuhoamisesta. Joku mutisee itsekseen ja
asentaa vapaaehtoisesti itseensä pommivyön tehdäkseen attentaatin, tehdäkseen "statementin".
Viime kuussa vietetiin työpaikallani YK:n päivää, jolloin eri puolilta maailmaa saapuneet opiskelijamme esittelivät kotimaitaan maistattamalla ruokia, pitämällä omia kansallispukujaan sekä esittämällä esim. lauluja tai tanssia. Oli hienoa katseltavaa ja koettavaa. Esiintymispaikalla, oppilaitoksemme aulassa, ei näkynyt uskontojen välinen kuilu tai kansojen välinen viha, pelkkä ylpeys omista juurista, tavoista ja taidoista. Kaikkien esityksille taputettiin, osalle jopa hurrattiin. Esityksiä seuratessani mietin, mitä itse esittäisin, jos joutuisin jättämään Suomeni ja karkaamaan muualle. En osaa sanoa, ehkä lurauttaisin Kuoppamäen ikonisen "Sininen tai valkoinen". Tai ehkä vain istuisin kyynelsilmin hiljaisella käytävällä, kuten eräs mies ko. päivänä.
Oma arkeni on kovin toisenlainen. Saan käydä rauhassa töissä, kaupassa, lenkillä, ravintoloissa. Minun ei tarvitse vilkuilla olkani yli tai pelätä, että olen tarkka-ampujan tähtäimessä. Trumpin valinta presidentiksi tosin on heilauttanut ajatuksia Amerikan ihmemaasta negatiiviseen suuntaan ja myönnetään - pieni huoli pienen Suomen asemasta on noussut rasittamaan jo ennestään aiheesta rasittuneita aivojani.
Tosiasia on, että maailma ei tosiaankaan ole kaikille samanlainen ja -arvoinen tai edes reilu, mutta toivoa ei saa heittää. Aina voi itse yrittää toimia oikein, lohduttaa se tai ei. Ja aina on muistettava myös, miten hyvä maa Suomi monessa suhteessa on - paitsi meidän syntyperäisten - myös tänne muualta tulleiden mielestä. On vain eri asia, osoitammeko sitä kohtaan kunnioitusta vai emme.
Peace!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti